Tällä ajatuksella lähetään nyt sit liikkeelle... En viitsi ees puhua tästä päivästä, koska ahdistaaaa ja vihaan itseäni niin suomeks sanottuna vitusti tällä hetkellä, et tekis ihan oikeesti vaan mieli taas luovuttaa.

Toi kuva kertoo aika hyvin mun tilanteesta: oikeestaan kukaan ei tiiä mun ajatuksista, paitsi tää yks ihminen, josta oonkin tässä höpötelly.  No juu, äitihän niistä tietää jossain määrin ja yks opettaja ja lääkäritkin, mut se on lähinnä yhdistetty tähän mun diabetekseen, kun en saa sanottuu kui huono mun on oikeesti olla ihan siitä huolimattakin. Luulin jo täs vähänaikaa sit et oon pääsemäs yli täst kaikesta, kun tapasin sen yhden, mut tää näköjää roikkuu mussa lopun ikääni. Mun mieles ei pyöri mitää muuta ku ruoka, laihduttaminen ja se kuinka kauan mää jaksan enää. Mä yritän olla ilonen ja hymyillä joka päivä, mikä on ristiriitasta, koska oikeesti mää toivoisin et joku huomais mun tilanteen ja auttais ilman et mun tarvii sitä alkaa huutelee muille, koska se tuntuu niin huomionhakuiselta. Mut niin tuntuu sellane turhanpäiväne angstikäyttäytyminenki ja oikeesti mun luonnehan on aika positiivinen ja sellanen; tää vaan nyt on vieny tää tilanne musta kaikki ne hyvät asiat poies. 

No sen verran nyt kuluneesta päivästä, että tää buliminen vaihe alkaa lähtee jo lapasesta ja nyt ois pakko olla syömättä vähän pitemmän aikaa, et tottuisin taas paastoamisee. No onneks se onnistuu nyt taas arkipäivinä paremmin. Ja viikonloppuna mennään mökille mis on tekemistä, enkä oikee voi syödä salaa niin luulis menevän hyvin. :) Tosin en voi myöskään olla täysin syömättä, mutta pienet annokset ja insuliinit minimiin niin luulis menevän ihan hyvin.

Mua vähän itteänikin pelottaa puhuu itsensä vahingoittamisesta ja sellasesta. Aina ne on mulla jääny ajatuksen tasolle, mut välillä se et päivittäin miettii, kuinka vois helposti vaan ottaa vaikka yliannostuksen insuliinia tai sukeltaa järvenpohjaan nukkumaan, tuntuu aika pysäyttävältä. Mulla on siis ollu parikin viikkoo ilman tollasii ajatuksii (kiitos erään ^^), mut tänään se taas palas mieleen niin voimakkaana et oikeen säikähdin. Mun sormiahan ihmetellään aika usein, miten ne on niin tulehtuneet ja se ahdistaa, koska enhän mää voi vaan sanoa et "juu oon vähä ahdistuksissani repiny niistä nahkaa et siks ne on tuollaset". Viiltelyä mää harrastan tosi harvoin, koska en haluis jäädä kenellekään siitä kiinni. 

No tuo äskönen kappale oli vähän ahdistavaa kirjottaa, kun noi asiat on aina pysyny tosi tiiviisti mun pään sisässä, enkä oo niitä ääneen sanonu ees ittelleni. Se on kai vähän outoa, kun toisaalta sitä haluis kertoo tärkeille ihmisille et sais vähän helpotusta, mut se suu ei vaan aukee. Sit siinä käy niin, että se tulee esiin käyttäytymisestä pikkihiljaa ja ne alkaa ihmettelemään. Ne jutut voi vaikuttaa vaan itsekkyydeltäkin ja se mua pelottaakin. :( Aloin miettimään.. kun itse mun on tosi vaikeeta kattoo ihmistä silmiin ja vielä vaikeempaa on sietää kosketusta. Jos joku halaa mua, meen ihan lukkoon ja tekis mieli vaan lähtee juokseen. Vielä pahempi on, jos joku koskee mun päähän tai käsiin.. Se oikeesti hävettää mua, koska edes mun oma äiti ei voi silittää mun päätä tai ystävä ottaa kädestä kiinni ilman että lähestulkoon meen paniikkiseen tilaan. Suutun myös aika usein, jos joku puhuu mun syömisestä/syömättömyydestä, mikä varmasti kyllä ihmetyttää, koska sellasesta asiasta ei yleensä vedetä kilareita. :D (Mun sh:stahan ei siis tiedä oikeastaan kukaan.) Myöskin tänään aloin melkein itkemään, kun tajusin etten osaa puhua mun tunteista ollenkaan. Vaikka mää kuinka pitäisin ihmisestä, en osaa sitä sanoa millään tavalla ja uskon, että se harmittaa tosi monia. Kun seuraa ryhmäkeskusteluja missä toiset kertoo kuinka tärkeitä me ollaan sille ja laittaa ties mitä hymiötä, tulee kauheen itsekäs olo, kun tajuaa, ettei jostain syystä itse pysty niin tekemään (pelko? häpeä?). Aika monella on musta sellanen käsitys ilmeisesti, että oon jotenki vaan sellanen huumorityyppi, enkä ajattele koskaan mitään syvällisiä ihmissuhdejuttuja tms. Mutta niitähän mää lähinnä vaan ajattelenkin laihduttamisen ohessa. Perkele vaan, kun en osaa sitä näyttää! Tiedän myös erään, joka odottaisi multa varmasti, että kertoisin mun tunteista  ja on hän mulle siitä sanonutkin, mut ymmärtääkseni se on ok, koska kerroin mistä tää johtuu. Ja oonkin yrittänyt parantaa, koska hän todellakin on niitten sanojen arvonen. ^^

          (Olevinaanhan mää siis tykkään läheisyydestä, mutta se vaan unohtuu tilanteessa.)

Jeesh. Saa nähä mihin tää viel johtaa tää kaikki paska tästä. En oo just nyt kovin toiveikas, mut ainahan se voi muuttuu.. en tiiä. Ainakin oon ilonen, että oon tutustunut tuohon ihanaan henkilöön (kutsun häntä jatkossa nimellä "O"), sekä siihen, että isän kanssa on nyt jotenkin ollut paremmat välit viimeaikoina. :) 

No huomenna tää taas jatkuu.. pääsempähän ainakin vajaa 7 tunniksi eroon tästä maailmasta, ellei sitten unessa jatku tänhetkinen fiilis. No ei se yleensä. :D Mutta huomenna sitten lisää, en tiedä millä linjalla teksti sitten pysyy.. Ei muuta kun heihei.

Tell me... will it get better anymore?